Tälläista tuli itsekkin miettyä yrittäessä lasta ja voin samaistua näihin mielipiteisiin joita Eva kirjoittaa http://keskenkaikenblog.blogspot.fi/2014/05/oodi-lapsettomien-puolesta.html
"Alkuun haluan kuitenkin erikseen painottaa, että kunnioitan perheellisiä
ihmisiä, äitejä, isiä, huloltajia ja isovanhempia. Pidän heitä tärkeinä
ja ennenkaikkea vahvoina ja hienoina ihmisinä.
Minua kuitenkin henkilökohtaisesti ärsyttää etenkin nuoret juuri äidiksi
tulleet naiset, jotka äitiyden leiman saatuaan kipuavat itse
automaattisesti kaikkien muiden ihmisten yläpuolelle. Kun tämä
jumalallinen äidin titteli on saavutettu, pitävät he itseään tärkeämpinä
ja parempina ihmisinä, ovathan he sentään äitejä, huoltajia, vastuussa
pienestä elämästä, täyttäneet elämänsä tarkoituksen. Tämän tietyn
tyyppiset äitinaiset katsovat usein meitä lapsettomia ihmisiä
nenänvarttaan pitkin. Me olemme heistä kaikella lailla alempi arvoisia,
tuhlaamme elämäämme turhiin asioihin, heidän hoitaessa tärkeää
tehtäväänsä äiteinä. Heidän mielestään meidän elämämme on ajan
haaskausta matkusteluun, koulujen käyntiin, ystävien näkemiseen ja
herran jumala ehkä jopa hauskan pitoon, sekoiluun, päihteisiin... He
ovat lapsettomia parempia, supernaisia, jotka kasvattavat lapsia,
hoitavat samalla talouden, lenkittävät koirat ja leipovat pari kakkua
joista otetaan kuvat sitten sosiaaliseen mediaan "olempa taas tänään
kerennyt vaikka mitä, olen kyllä maailman paras kotiäiti". Sillä välin
me olemme heidän mielestään tuhlanneet päivämme paljon vähemmän
tärkeisiin asioihin kuin perheen pyörittämiseen. Kyllä, he ovat
uskomattomia ihmisiä, vahvoja, jaksavat vähillä yöunilla, kestävät
lasten kiukuttelut, vesirokot ja vatsataudit, pitävät kodin pystyssä ja
silti jaksavat hymyillä ja olla onnellisia. Samoin kunnioitusta
ansaitsevat myös heidän miehensä jotka aamulla heräävät vauvan itkuun,
aloittavat päivänsä ennen pitkää työvuoroa vaipanvaihdolla ja uuvuttavan
työpäivän jälkeen vielä laittavat lapset nukkumaan. Heissä on voimaa,
se on myönnettävä.
Mutta ehkä jopa uskomattomampaa voimaa löytyy myös lapsettomissa
ihmisissä, sitä kukaan vain ei tuo kaikkien näkyville, siitä ei puhuta,
eikä sitä näe ulkoapäin. Minusta supernaisia eivät ole vain arkea
pyörittävät äidit. Minusta supernaisia ovat myös ne uskomattomat naiset
jotka kuukaudesta toiseen pettyvät kun heidän suurin toiveensa
äitiydestä ei toteudu, mutta joka kerta nostavat päänsä pystyyn
uudelleen ja uudelleen, nielevät pettymyksen kyyneleet ja taistelevat
unelmistaan. Vahvoja ovat ne naiset jotka ravaavat poliklinikoilla,
syövät erilaisia hormoneja saadessaan kropassaan sen raskautumisen
ihmeen aikaan, kestävät lääkkeiden tuomat sivuvaikutukset,
mielialanvaihtelut ja turvotukset, piikittävät itseensä lääkärin
määräämät lääkeannokset, joihin rahaa on mennyt enemmän kuin yhdenkään
lapsen jääkiekkolisenssimaksuihin. Kalliita hoitaja joudutaan tekemään
uudelleen ja uudelleen ilman takuuta onnistumisesta, punktiot, ultrat,
tutkimukset, testit. Myös keskenmenoista kerta toisensa jälkeen kärsivät
naiset hautaavat suuret unelmansa samalla kun luopuvat pienistä
ihmisenaluisaan, kärsivät surusta, murheesta ja uskomattoman suuresta
epäreiluuden tunteesta mutta silti jaksavat uskoa, että joskus vielä,
eivät suostu luovuttamaan. Vahvempia kuin useammat perheen äidit ovat
naiset, jotka joutuvat järkyttävissä kivuissa synnyttämään kohtukuoleman
tai keskeytyneen keskenmenon osuessa kohdalle kuolleet lapsensa, ja kun
kaiken sen tuskan jälkeen jäljelle jää vain tyhjyys, he keräävät
itsensä ja jatkavat eteenpäin. Ja ne miehet jotka, pysyvät näiden
naisten rinnalla, elävät sen kaiken heidän kanssaan, ravaavat ise
tutkimuksissa ja jaksavat aina vain pitää toivoa yllä, silittää poskea
ja valaa uskoa onnistumiseen, he ovat aivan yhtä suuria sankareita kuin
perhettään elättävät miehet.
Minä pidän itseäni selviytyjänä, uskomattoman vahvana naisena ja
miestäni tämän kaiken kanssani eläneenä uskomattomana miehenä. Monista
blogeista olen lukenut ihmisten samankaltaisista kamppailuista,
unelmista kiinni pitämisestä ja epäonnistumisista selviämisestä.
Arvostan heistä jokaista, he ovat elämän vastoinkäymisten kovettamia,
uudelleen ja uudelleen pettymyksestä nousseita ja toivoa silti
viimeisillä voimillaan ylläpitäviä sankareita. Tämä postaus on kunniaksi
heille, ja omalle itselleni. Tämä on myöskin kirjoitettu avaamaan
silmät sellaisilta perheellisiltä ihmisiltä, jotka näkevät meidät
vähempinä kuin mitä todella olemme. Kiitos ja anteeksi."
Kiitos Eva vielä tästä kirjoituksesta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti